Jako kahteen?

[enska]

Kun Vince McMahonin raportoitiin sanoneen, ettei WWE:ssä ole enää hyviksiä ja pahiksia, painifoorumeilla syntyi hirveä haloo. Toiset pitivät Vincen uutta linjausta nerokkaana, toiset idioottimaisena. Puolustajien näkökulmasta face–heel-jako on männäaikojen reliikki, joka ei toimi enää nykypäivänä (ei ainakaan yhtä hyvin kuin ennen), kun taas vastustajien mielestä hyvän ja pahan klassista vastakkainasettelua ei yksinkertaisesti voi unohtaa. Täytyy kuitenkin huomioida, että äärimmäisen interaktiivisen yleisön edessä esitettävä showpaini on uniikki tarinankerronnan estradi.

Showpaini on urheilun ja teatterin hybridi, jossa yhdistyvät sen "isien" parhaimmat puolet – äänekäs, vaikutusvaltainen yleisö ja dramaattisesti laskelmoitu käsikirjoitus. Urheilu- ja showpainiyleisöjen suurin ero on kuitenkin siinä, kuinka suuri valta katsojilla on. Esimerkiksi jalkapallojoukkue voi toki saada momentumia kotiyleisönsä kovaäänisestä tuesta, mutta loppujen lopuksi ratkaisut tapahtuvat kentällä. Showpainissa yleisön valta on tyystin erilainen. Showpainissa yleisö on aina kaikki kaikessa: ilman yleisöä ei olisi showpainia. Jos yleisö ei kiinnostu painijasta, painijan hahmoon on tehtävä muutoksia tai jopa poistettava kokonaan. Jos yleisö kiinnostuu painijasta, painijaan aletaan panostaa runsaasti. Urheilussa moinen matematiikka ei toimi samalla tavalla: esimerkiksi Teemu Selänne on todella rakastettu (ja täten markkinavoimainen) jääkiekkoilija, mutta häntä ei ole enää syytä peluuttaa Ducksien kokoonpanossa, koska mies ei ole riittävän hyvä joukkueen rosteriin. Urheilu ei siis toisin sanoen ole yhtä lailla riippuvainen yleisöstään kuin showpaini, joka ei tule toimeen katsojareaktioitta.

Teatteri- ja showpainiyleisöjen ero on puolestaan siinä, että – improvisaatioesityksiä tms. lukuun ottamatta – näytelmät, elokuvat ja televisiosarjat noudattavat käsikirjoituksiaan tarkasti. Kun katsoja istuu teatterissa, oletuksena siis on, että hän vain katselee käsikirjoittajan ja ohjaajan luoman tarinan. Toki myös teatterissa (niin näytelmä- kuin elokuvateatterissa) on tavanomaista naureskella koomisille kohtauksille ja kauhistella traagisten kohtausten aikana, mutta kritiikki eli yleisön valta säästetään normaalisti esityksen loppuun: aplodeihin, arvosteluihin, keskusteluihin jne. Showpainissa tilanne on toinen: sen yleisö on teatteriyleisöä merkittävästi aktiivisempi ja kriittisempi (ja suorien lähetyksien sekä sosiaalisen median myötä tietysti myös suurempi) vaikuttaja, joka ei ainoastaan katsele vaan jatkuvasti myös kommentoi, kritisoi ja parhaimmassa – tai pahimmassa, riippuu tilanteesta – tapauksessa jopa ohjaa näytöstä. Repliikistä ja kohtauksesta toiseen hiottua näytelmäkäsikirjoitusta on vaikea muuttaa lennosta, mutta improvisaatioon ja yleisön valtaan (eli kehäpsykologiaan) perustuvaa showpainiottelua tai sitten segmenttiä on mahdollista ja jopa suotavaa kuljettaa yleisöreaktioiden mukaisesti. Jos yleisön kielteisyyttä ei kuunnella, vaarana on, että vihaisesta yleisöstä tulee näytöksen ohjaaja (esim. Lesnar–Goldberg). Jos taas yleisön kielteisyyttä kuunnellaan ja käytetään hyväksi, kikka voi johtaa huikeaan tarinankerrontaan, johon yleisö paneutuu todella intohimoisesti (esim. Bryan–HHH).

Urheilukatsomoista tuttu intohimoinen kannustus ja teatterikatsomoista tuttu tarinankerronnan arvostaminen on toisiinsa yhdistettynä se, mistä showpainiyleisö on luotu. Showpainikatsoja voi siis paitsi kannustaa omaa suosikkiaan myös vaikuttaa siihen, minkälaisia tarinoita hänestä kerrotaan. Tämä omalaatuinen vaikutusmahdollisuus on showpainin suola. Esimerkiksi jääkiekkoa voi olla ikävä seurata, jos oma suosikkijoukkue ei pärjää, koska katsojalla ei ole valtaa vaikuttaa urheilun narratiiviin. Myös elokuva voi tuntua pettymykseltä, jos esimerkiksi oma suosikkiohjaaja vaihtaa tyyliään tai suosikkinäyttelijä valitsee oudon roolin. Katsoja voi toki kirjoittaa idoleilleen fanipostia ja yrittää vaikuttaa siihen, mitä he tekevät, mutta ohjaajat ja käsikirjoittajat ovat taiteilijoita, jotka tekevät tasan tarkkaan sitä, mitä joko he tai sitten tuottajat haluavat. Showpainissa sen sijaan vallitsee yleisön ja ohjaajan välinen tulenarka sotatila, jossa show'n laatu riippuu yleisöstä. Esimerkiksi mikä tahansa elokuva voi olla sen katselijasta riippuen joko hyvä tai huono teos, mutta showpainiottelun laatuun vaikuttaa suuresti se, kuinka hyvin tai huonosti sitä katseleva live-yleisö sen vastaanottaa – hyväkin ottelu voi olla huono, jos se ei live-yleisöä kiinnosta (esim. Naomi vs. Paige, WWE Money in the Bank 2014), ja toisaalta huonokin ottelu voi olla hyvä, jos se sattuu syystä tai toisesta live-yleisöä kiinnostamaan (esim. Sting vs. Hulk Hogan, TNA Bound for Glory 2011).

Tämän tulenaran sotatilan (sekä hahmojen monivuotisten kehityskaarten; tästä lisää joskus toiste) vuoksi showpaini on tarinankerronnallisesti uniikissa ja rajoja rikkovassa asemassa, jossa voidaan samanaikaisesti nojautua sekä "meihin" ja "noihin" kuten urheilussa että protagonisteihin ja antagonisteihin kuten teatterissa. John Cena on esimerkki sellaisesta hahmosta, joka edustaa pikemmin "urheilullista" kuin "teatraalista" jakoa: kun miesyleisö huutaa vihaavansa Cenaa ja nais- ja lapsiyleisö puolestaan rakastavansa häntä, yleisöstä erottuu kaksi eri yhteisöä, vaikka narratiivin perusteella Cena on puhtaasti protagonisti. Sama ilmiö on havaittavissa esimerkiksi Ruotsi–Suomi-ottelussa, jossa toinen yhteisö kannustaa Ruotsia ja toinen Suomea, vaikkei kumpikaan joukkueista ottelisi "antagonistin" elkein. Tällöin Cenan käsikirjoituksellinen persoona (reipas ja rehellinen sankari) jää taka-alalle kahden erilaisen yhteisön välisessä riidassa. Myös tämä ilmiö pätee urheiluun: esimerkiksi Sedinin veljekset ovat todella taitavia jääkiekkoilijoita, joiden uskomatonta yhteistyötä katselee mielellään, mutta silloin kyllä heidän hyvät puolensa unohtuvat, kun kaksikko pukee Tre Kronorin paidan päälleen ja tuhoaa Suomen.

Nykypäivänä näyttää siltä, että ainakin WWE on ajelehtimassa lähemmäksi urheilullista kuin teatraalista jakoa. Se lienee pakollista, sillä yleisö on mm. CM Punkin, Twitterin ja Daniel Bryanin myötä herännyt horroksestaan ja oivaltanut olevansa vaikutusvaltainen. Tätä ajelehtimista puoltavat esim. Cesaron ristiriitainen hahmo, rakastettu hirviö Bray Wyatt, Zeb Colter, Bad News Barrett, Sheamus ja Roman Reigns, joista jokainen jakaa yleisöjä eri yhteisöihin. Samaan aikaan Randy Ortonia, Kanea, Rusevia, Kofi Kingstonia, Alberto Del Rioa ynnä muita teatraalisia hahmoja pidetään tylsinä, koska he eivät jaa mielipiteitä. Se on tylsää siksi, koska moiset hahmot ovat urheilusta tuttua intohimoista kannustusta vailla. Vain ani harva painija kykenee nousemaan sellaiseen statukseen, jossa on mahdollista saavuttaa ns. täydellinen tilanne eli urheilullisen ja teatraalisen jaon yhdistyminen ("meidän" protagonisti Daniel Bryan, "niiden" antagonisti Triple H, "meidän" protagonisti Dean Ambrose, "niiden" antagonisti Batista jne. [kukaties lähitulevaisuudessa myös "meidän" protagonisti Jack Swagger ja "niiden" antagonisti Rusev]). Näiden syiden tähden perinteinen jako face- ja heel-painijoihin on vaakalaudalla – ja hyvä niin, sillä showpainin on omaperäisenä viihteenä totta kai käytettävä hyväkseen sitä, mitä mm. urheilulla tai elokuvalla ei ole.

Tämän aiheen ajankohtaisuus paistoi taas silmiini, kun katselin Money in the Bank -PPV:tä. Esimerkiksi Naomi otteli Paigea vastaan yllättävän aggressiivisin ottein, repi mestaria letistä ja niin poispäin. Se oli omituista käytöstä Naomilta, joka on aina ollut rehti ja hyväsydäminen nainen. Se oli kuitenkin myös ymmärrettävää käytöstä häneltä, koska nainen ei ole päässyt monesti Divas-mestaruudesta ottelemaan ja koska haastajan on tehtävä kaikkensa mestaruusvyötä jahdatessaan. Tämänkaltainen ristiriitainen eli kohahduttava mutta selitettävissä oleva käytös on dramaattisinta mahdollista hahmonkehitystä. Myös Dolph Ziggler herätti sisääntulonsa aikana mielenkiintoa osoittamalla sormellaan backstagea ja huutamalla: "They hear you!" Kaiken kruunasi John Cenan julkaisema valokuva, jossa hän poseerasi mestaruusvöineen kameralle ja kirjoitti kuvatekstiksi, että "nettikansalla on taas syy vihata minua". Olin myös kuulevinani buuauksia, kun teatraalisen tylsät Uson veljekset päihittivät urheilullisen intohimoisen Wyatt Familyn. Kaislikossa suhisee...

En kuitenkaan väitä, että WWE:n pitäisi vallan unohtaa jako face- ja heel-painijoihin. Hullu olisin, jos niin tekisin, sillä vastahan Triple H ja Daniel Bryan tarjosivat meille pitkän ja erinomaisen juonikuvion, joka nojautui nimenomaan teatraaliseen jakoon (ilkeä pomo vs. sorrettu duunari). Minun kantani on se, että "epätäydellisen" painijan (eli sellaisen, josta yleisö ei välitä) tulisi pysyä tweenerinä niin pitkään, kunnes puhkeaa kukkaansa joko suurena sankarina tai iljettävänä inhokkina. Vasta silloin tulisi sinetöidä se, onko hahmo hyvä vai paha. Yksikään painija ei siis olisi face tai heel ennen kuin yleisö luo hänestä sellaisen "orgaanisesti" – ja heti, kun yleisön (lyhyt tai pitkä) buumi lopahtaa, painija pitäisi muuttaa takaisin tweeneriksi. Esimerkiksi Daniel Bryan on vaarassa muuttua tylsäksi hahmoksi, jos hän pysyy vielä pitkään sankarina. Radikaali muutos pahikseksi alá Seth Rollins ei toki ole kohdallaan, vaan Tanelin tulisi jatkossa ruveta käyttäytymään koko ajan ristiriitaisemmin ja ristiriitaisemmin pysyäkseen mielenkiintoisena ja yleisön tunteisiin vetoavana miekkosena.

Mitä ajatuksia teillä on aiheeseen liittyen? Nautitteko te ennemmin klassisesta hyvän ja pahan taistelusta kuin hyvän ja hyvän tai pahan ja pahan tai neutraalin ja neutraalin taisteluista? Mikä on mielenkiintoisin vastakkainasettelu? Tulisiko painijoiden olla sataprosenttisesti hyviä (vrt. Daniel Bryan, Dean Ambrose, John Cena) ja pahoja (vrt. Triple H, Seth Rollins, Kane) vai pikemmin neutraaleja (vrt. Cesaro, Zeb Colter, Bray Wyatt) hahmoja? Minkälainen ylipäätään on mielenkiintoinen hahmo?

[Ace86]

Ehkä olen vanhanaikainen mutta perinteinen Heel vs face- asettelu kuulostaa paremmalta kuin nykytaso. Tosin nykypäivänä tämä on mennyt siihen suuntaan että pahiksia ihannoidaan yleisössä samoin kuin hyviksiä, mutta tietyllä tasolla pahiksillekin buuataan, mutta pointtini tässä on se että toista oli joskus yli kymmenen vuotta sitten kun esimerkiksi heel painija tuli kehään, tuli hemmetin isot heatit ja toisin taas kävi isojen poppien kanssa kun tietty face painija tuli kehän sisään.

Mutta asiassa pysyäkseni: se missä WWE oli epäonnistunut face/heel systeemissä oli Batistan paluu. Äijä esimerkiksi tulee Hollywoodista WWE:hen painimaan ja haluaa päävyön itselleen. Hänet yritettiin turhaan ja viimeiseen asti buukata facena mutta yleisöhän antoi äänensä kuulua melkoisena heatti konserttina. Lopulta hänet buukattiin heeliksi mutta liian myöhään. Tätä skenaariota ainakin Batistan paluussa ei toteutettu niin kuin olisi pitänyt.

[Griffin]

Todella hyvä aloitusposti!

[quote="enska"]Mitä ajatuksia teillä on aiheeseen liittyen? Nautitteko te ennemmin klassisesta hyvän ja pahan taistelusta kuin hyvän ja hyvän tai pahan ja pahan tai neutraalin ja neutraalin taisteluista? Mikä on mielenkiintoisin vastakkainasettelu? Tulisiko painijoiden olla sataprosenttisesti hyviä (vrt. Daniel Bryan, Dean Ambrose, John Cena) ja pahoja (vrt. Triple H, Seth Rollins, Kane) vai pikemmin neutraaleja (vrt. Cesaro, Zeb Colter, Bray Wyatt) hahmoja? Minkälainen ylipäätään on mielenkiintoinen hahmo?[/quote]

Itse olen sitä mieltä, että näitä kaikkia tarvitaan tietyllä tapaa. Yleisö tarvitsee suosikkinsa, joka suurimalla osaa tarkoittaa selkeää naamaa. Tästä esimerkkinä se, miten nuorempi katsojakunta tuntuu ihanoivan sankariaan, John Cenaa. Jotta on ns. "hyviksiä", tarvitaan myös ns. "pahiksia". Vanha jako on kaikessa yksinkertaisuudessaan toimiva. On hyvät ja on pahat. Ja näin se on helppoa. Mielenkiinnon kannalta näitä molempia tarvitaan, jotta ihminen saa luotua itselleen mieluisat suosikit ja toisaalta myös inhokit. Kyse on kuitenkin viihdeurheilusta, jolloin tunteet ovat iso osa koko kuviota. Ihan jo haluamattaankin ihminen muodostaa mielipiteitä, tässä tapauksessa kaikista painijoista. Uudempaa ajattelumallia kannatan ehdottomasti siinä, että tarvitaan myös hahmoja, joiden jakaus ei ole niin selkeä. Näin ollen fanit luovat alusta asti sen oman mielipiteensä eikä taivu siihen, että hahmo on naama niin hahmo on naama. Kyseenalaiset hahmot herättävät keskustelua ja jakavat mielipiteitä, joka on tietysti hyvä juttu. Siltikään en näkisi, että vanhasta jaosta pitää luopua. Face-Tweener-Heel jako on mielestäni hyvä mutta ehdottomasti pitää painottaa näitä tweener hahmoja. Hahmon käytöksestä ja yleisestä habituksesta jokainen voi itse tulkita, että mihin suuntaan hahmon asettaisi.

Eli siis molemmissa on hyvät puolensa. Vanha jako on yksinkertainen, perinteinen ja toimiva. Uudempi ajatusmalli tuo mielestäni lisää mielenkiintoa ja varmasti herättää keskustelua. Näin ollen henkilökohtaisesti lähtisin nämä sotkemaan toisiinsa aivan, kuten tällä hetkellä mielestäni on tehty. Pitää olla selkeät "hyvikset", joita yleisö rakastaa. Pitää olla selkeät "pahikset", jotka saavat puolestaan veren kiehumaan ja korostaa "hyviksien" asemaa. Näiden lisäksi vielä "tweener-hahmot", jotka liikkuvat kummankin edellä mainitun rajamailla ja jättävät katsojille varaa omiin tulkintoihin sekä mielipiteisiin.

Mielenkiintoisin vastakkainasettelu on varmasti juuri sellainen, joka jakaa yleisöä. Esimerkiksi Cenan ja Bray Wyattin feudin koin tälläiseksi. Tutut ja turvalliset fanit pitivät Cenan puolta loppuun asti. Toisaalta taas suuri osa asettuikin Brayn taakse, joka "aiheutti Cenalle harmaita hiuksia". Asetelma tälle oli erinomainen. Firman "supermies" ja todellinen kiiltokuvapoika joutuu "hyökkäyksen" kohteeksi, kun iso karvainen kummajainen yrittää tuhota kaiken sen, jonka "Supermies" on onnistunut luomaan tässä vuosikymmenen sisällä. Ja juuri esimerkiksi Bray Wyatt on tehnyt itsestään yhden mielenkiintoisimmista hahmoista minulle noin puolessa vuodessa. Enkä varmasti ole yksin tämän kanssa. Se kertoo siitä, että jotain on tehty todellakin oikein.

[Japeet]

En jaksanut lukea aloitusviestiä kokonaisuudessaan. Näytti aika vanhan toistolta.

Olen sitä mieltä että perinteinen hyvä-paha -akseli johon sen neutraalin aina silloin tällöin voi yhdistää on hyvä aloitustilanne. Ajan kuluessa tahtoisin kuitenkin että valkoinen ja musta muuttuisivat harmaan sävyiksi: hahmot tekevät face- ja heel-turneja, ja mielestäni on aina ikävää jos se hoidetaan totaalisella 180 asteen käännöksellä ja kaikki vanhat ihmissuhteet ja kuviot unohdetaan. Samoin on mielestäni todella tylsää bookkausta, että aina jos PPV:ssä on tiedossa monen miehen ottelu -tuoreimpana esimerkkinä MITB-, Raw'ssa järjestetään joukkuematsi jossa facet ottelevat heelejä vastaan. Plääh. Paljon kivempaa olisi vähän sekoittaa pakkaa ja pistää jengiä vähän sekaisin.

Sen sijaan että asettuvatko hahmot hyvä-paha-neutraali -akselille, tahtoisin että ne olisivat inhimillisiä. Hyvikset voivat tapella keskenään ja kaveerata pahiksien kanssa jos se on loogista. Olen mielestäni aikaisemminkin puhunut tästä, mutta mielestäni on aika keinotekoista miettiä nimityksiä hyviksille ja pahiksille. Hahmojen jakaminen karkeasti kahteen leiriin on helppo tapa pitää jonkinlaista käsitystä siitä miten ketäkin bookataan, mutta näiden kahden leirin rajojen ehdoton seuraaminen pitäisi lopettaa, samoin kuin jokaisen väliinputoajan ja pienen käytösmuutoksen lokeroiminen jompaan kumpaan.

[DeadManWalking]

Teemu Selänne on todella rakastettu (ja täten markkinavoimainen) jääkiekkoilija, mutta häntä ei ole enää syytä peluuttaa Ducksien kokoonpanossa, koska mies ei ole riittävän hyvä joukkueen rosteriin.

Paskapuhetta. Teemu Selännettä ei ole syytä peluuttaa Ducksin kokoonpanossa koska hän lopetti uransa. Vaikka Boudreau välillä vammailikin miehen peluutuksen suhteen, niin ei kyse ollut siitä etteikö Teemu olisi ollut tarpeeksi hyvä.

Sori OT.

[Saimou]

Hyvä teksti, mielenkiintoista teorisointia.

Nykypäivänä näyttää siltä, että ainakin WWE on ajelehtimassa lähemmäksi urheilullista kuin teatraalista jakoa. Se lienee pakollista, sillä yleisö on mm. CM Punkin, Twitterin ja Daniel Bryanin myötä herännyt horroksestaan ja oivaltanut olevansa vaikutusvaltainen. Tätä ajelehtimista puoltavat esim. Cesaron ristiriitainen hahmo, rakastettu hirviö Bray Wyatt, Zeb Colter, Bad News Barrett, Sheamus ja Roman Reigns, joista jokainen jakaa yleisöjä eri yhteisöihin. Samaan aikaan Randy Ortonia, Kanea, Rusevia, Kofi Kingstonia, Alberto Del Rioa ynnä muita teatraalisia hahmoja pidetään tylsinä, koska he eivät jaa mielipiteitä. Se on tylsää siksi, koska moiset hahmot ovat urheilusta tuttua intohimoista kannustusta vailla.

...

Minun kantani on se, että "epätäydellisen" painijan (eli sellaisen, josta yleisö ei välitä) tulisi pysyä tweenerinä niin pitkään, kunnes puhkeaa kukkaansa joko suurena sankarina tai iljettävänä inhokkina. Vasta silloin tulisi sinetöidä se, onko hahmo hyvä vai paha. Yksikään painija ei siis olisi face tai heel ennen kuin yleisö luo hänestä sellaisen "orgaanisesti" – ja heti, kun yleisön (lyhyt tai pitkä) buumi lopahtaa, painija pitäisi muuttaa takaisin tweeneriksi.

Havainto, perinteisten maitonaamojen ja pahisten tylsyys, on oikea. Tarjoamastasi ratkaisusta, tweenerinä seilaamisesta yleisölähtöisen murroksen hetkeen saakka, olen sen sijaan eri mieltä. Auttaisiko se Kingstonia, Del Rioa tai Kanea nousemaan nykyisestä alennustilastaan? Väitän että ei.

Otetaan tarkasteluun ADR ja Kofi, jotka muistuttavat tietyllä tapaa toisiaan. Kumpikin tipahtaa teatraalisten hahmojen kategoriaan, koska yleisö ei todistetusti syty kannustamaan tai vaihtoehtoisesti vihaamaan heitä intohimoisesti. Tässä tilanteessa ongelma ei nähdäkseni niinkään ole jännitteetön face-heel-jako, vaan pikemminkin teatraalisuuden puute. Tällä hetkellä ADR ja Kofi tuntuvat hahmoina tyytyvän paikkaansa kortissa, ja he eivät tee poikkeuksellisen ilkeitä tai sankarillisia tekoja – heistä puuttuu kaikki särmä. Teknisesti on ihan sama, ovatko he kummalla puolella hyveellisyyden aitaa vai siinä rajalla, sillä yleisöä ei kuitenkaan kiinnosta. Havaintosi ristiriitaisuuden tärkeydestä on hyvä ohjenuora, mutta jännitteitä voidaan hakea bookkauksessa lukuisista muistakin asioista kuin hahmojen käytöksestä. Mainio esimerkki on mainitsemasi Bad News Barrett, joka ei parantunut Kingstonin ja ADR:n taudista tweenermäisellä bookkauksella, vaan perinteisellä teatraalisella keinolla, päälleliimatulla ja räikeällä gimmickillä. BNB on lapsellinen ilkimys, ja tämä herra Barrettin uusi luonteenpiirre on ristiriidassa etenkin hänen edellisen gimmickinsä kanssa, joka oli olevinaan raju katujen kasvatti. Minusta BNB on aivan kamala hahmo, mutta jostain minulle tuntemattomasta syystä juuri se herätti yleisön kannustamaan Barrettia intohimoisesti. Wade Barrett olisi tuskin koskaan saanut yleisöä samalla tavalla puolelleen pelkällä tweenermäisellä käytöksellä; ensin tarvitaan bookkauksellinen, status quon rikkova alkusysäys, ja vasta sitten voidaan katsoa, mihin suuntaan yleisö hahmon vie.

MitB-ottelussa mieleeni tullut Kingstonin fantasiabookkausskenaario noudattaa samaa logiikkaa. Huomasitteko, kuinka yleisö innostui, kun Kofi Kingston pääsi nousemaan yksin tikkaita kohti kallisarvoista voittoa? Sama hetki herätti minut kannustamaan Kofia varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Siinä todellinen työn sankari, joka ei ole saanut mahdollisuutta kokeilla siipiensä kantavuutta ylempänä kortissa. Mieleeni tuli skenaario, jossa kaikkien yllätykseksi Kofi olisi voittanut salkun ja noussut pian maailmanmestariksi perinteisellä luikurityylillä. Tämän jälkeen Kofi ei olisi kuitenkaan muuttunut geneeriseksi kananpaskaheeliksi #12315, vaan meille olisi esitelty ihminen, jonka omatunto kolkuttaa. Kofi tiesi ettei välttämättä ole yhtä hyvä ottelija kuin WWE:n kovimmat, joten hän vuosien nöyrän uurastuksen jälkeen käytti röyhkeästi ehkä ainoan mahdollisuutensa nousta maailmanmestariksi, vaikkei tapa ollut edes hänen omasta mielestään ”oikea”. Tässä skenaariossa kiinnostuksen herättävä alkusysäys olisi ollut nopea nosto kortissa, jolla saavutettu yleisön mielenkiinnon herääminen olisi hyödynnetty enskan lanseeraamalla tweenervaiheella. Narsistina ihastuin omaan ideaani niin paljon, että Rollinsin tyypillinen voitto tuntui suorastaan mälsältä.

WWE:n suurin ongelma tähtien luonnissa on jo pitkään ollut se, ettei se uskalla ottaa tarpeeksi suuria riskejä. Maailailemani Kingstonin nousu voisi olla todella huono ratkaisu, joka laskisi katsojalukuja kun kukaan ei ottaisi nauravaa neekeriä tosissaan maailmanmestarina. Vähemmän riskialtista on jatkaa tutuilla, hyväksi todetuilla kaavoilla (melko kuuma midcard-heel voittaa MitB-salkun), jotka tuottavat kohtuullista tulosta kohtuullisen todennäköisesti. Show jatkaa tavarajunan kaltaista rullaamistaan eteenpäin, mutta uusia main event -tähtiä ei synny kuin aivan poikkeuksellisista lahjakkuuksista, jotka runnovat tiensä väkisin kortin huipulle.

Rybackin pushi pari vuotta sitten on malliesimerkki WWE:n nykytoiminnasta, jossa lupaavan alun jälkeen tarkoitus lienee suojella uudehkoa painijaa totaaliselta mahalaskulta, mutta samalla tärvellään momentum loivempaan mutta pitkällä aikavälillä vähintään yhtä tuhoisaan laskuun. Ryback tuskin olisi saanut niin suurta kannatusta taakseen mikäli olisi siirtynyt jobbereiden squashauksesta perinteisen mallin mukaisesti vaikkapa IC-mestaruusjahtiin. WWE teki kuitenkin oikean päätöksen nostaessaan tulikuuman korston (ei, en viittaa tässä mihinkään Cosmopolitan-lehden juttuun) suoraan WWE-mestaruuskuvioihin. Yhtäkkiä jopa uinuvaan Alerttiin tuli säpinää, kun kaiken maailman DMW:t palasivat painipuolelle päivittelemään paskasäkin pushia. Alkusysäys oli tapahtunut, ja tulokset näyttivät olevan mieluisia, hahmo oli kaikkien huulilla hyvässä tai pahassa. Oikea ratkaisu olisi ollut pistää vyö mörssärin lanteille ja katsoa, miten käy. Jos muutaman kuukauden jälkeen olisi näyttänyt siltä, ettei Ryback pysty ottelemaan WrestleMania-sesongin edellyttämällä tasolla, olisi päätös ”vahinkojen minimoimisesta” voitu tehdä siinä vaiheessa. WWE päätti, ettei halua riskeerata Rybackin orastavaa menestystarinaa liian aikaisella parrasvaloihin nostamisella, ja tuloksena lienee ikuinen tag-painija. Lopputulos olisi voinut olla sama myös ensimmäisessä skenaariossa, mutta ainakin silloin tietäisimme, ettei Rybackista ollut (vielä) firmaa kantamaan. Nyt sama kohtalo vaanii nurkan takana jopa kiistatta Rybackia paremmalle Bray Wyattille, jonka huikea momentum hukattiin hävityssä Cena-feudissa. Jericho-feudi on niin läpinäkyvä yritys toistaa kaavaa ”Jericho nostaa aina nuoret tyypit overeiksi huippuotteluilla”, että sekä feudi että Jerichon paluu herättävät todella laimeita fiiliksiä, aivan kuten enska toisaalla kritisoi. Ristiritaisuus ja jännite puuttuvat – Bray Wyatt ottelee turvallisella tasolla.

Itsekin olen syyllistynyt siihen, että kirjoitan painijan saavan ”vääränlaista heattia”, joka johtuu aidosta vihamielisyydestä eikä hahmon tekojen aiheuttamista ikävistä tunteista. On aika muovata käsitys X-Pac – tai vaikka sitten nykykatsojille Ryback – -heatista uuteen uskoon. Painijan pahin vihollinen ei ole vääränlainen heat, vaan sen totaalinen puute, yhdentekevyys. Se piinaa myös suurta osaa riskejä kaihtavan WWE:n rosterista. Tweenermäisempi, ristiriitainen bookkaus olisi yksi keino pöhinän lisäämiseksi, etenkin siinä vaiheessa, kun painija on ensimmäistä kertaa nostettu kunnolla jalustalle ja alkuhuuma alkaa laantua.

Mitä ajatuksia teillä on aiheeseen liittyen? Nautitteko te ennemmin klassisesta hyvän ja pahan taistelusta kuin hyvän ja hyvän tai pahan ja pahan tai neutraalin ja neutraalin taisteluista? Mikä on mielenkiintoisin vastakkainasettelu? Tulisiko painijoiden olla sataprosenttisesti hyviä (vrt. Daniel Bryan, Dean Ambrose, John Cena) ja pahoja (vrt. Triple H, Seth Rollins, Kane) vai pikemmin neutraaleja (vrt. Cesaro, Zeb Colter, Bray Wyatt) hahmoja? Minkälainen ylipäätään on mielenkiintoinen hahmo?

Koska tällaisten analysointien lisäksi katson showpainia puhtaasta ”aivot narikkaan” -viihteen ilosta, näkisin jonkinlaisen erilaisten hahmojen cocktailin parhaana. Eli on perinteisiä sankareita ja konnia, jotka pitävät perusrungon kasassa ja vastaavat kamppailuillaan siihen samaan kysyntään, jota esimerkiksi simppelit toimintaelokuvat tyydyttävät, minkä lisäksi muutamat tärkeämmät hahmot pitävät mielenkiintoa yllä ristiriitaisuudellaan. Perinteisillä sankareilla ja konnilla saisi kuitenkin olla räväkämpiä gimmickejä, etteivät he vajoaisi yhdentekevyyden alhoon. Vähemmän albertodelrioja ja kofikingstoneja, enemmän adamroseja ja realamericanseja, kiitos.