Ei voi olla niin vaikeaa. Ekan puoliskon osalta mahtava show, ja laiva näytti olevan oikealla kurssilla kohti kaikkien aikojen TNA PPV:tä. Ja sitten vedettiin vihdoin monen viikon odotuksen jälkeen se tyypillinen TNA-vaihde silmään, ja kaikki meni päin helvettiä. Ei show edes lopulta ollut niin huono, mutta koska Timo T.A. Mikkonenkin olisi nähnyt kuinka paljon parempi se olisi voinut olla, jäi loppufiilis turhautuneeksi. EI AINA TÄTÄ.
Kendrick vs. Aries oli mitä mainioin opener, tosin vähän ihmetytti mistä ne Kendrickille suuntautuneet buuaukset tulivat. Hiljalleen suuremmaksi kasvanut matsi, joka ei kuitenkaan imenyt liiaksi yleisön puhtia tässä vaiheessa. Laadukas ja tasapainoinen aloitus.
RVD vs. Lynn tuli yllättävään paikkaan jo näin aikaisin, ja voi pojat millaisen hullun "balls to the walls" shown äijät pistivätkään pystyyn. Vähänhän tässä alkoi jossain keskivaiheilla kiiriä pientä "spottia spotin perään" -tyylistä napinaa takaraivoon, mutta kyllä se sitten unohtui viimeistään siinä vaiheessa, kun RVD:n takaraivoon hiipi napinan sijaan metalliaita. Ainoastaan lopun halailut eivät sopineet feudin kokonaiskuvaan, mutta menkööt mikäli tämä oli viimeinen kerta kun Lynnin TNA:ssa näemme.
Joen, Morganin ja Crimsonin rymistely oli illan suurin positiivinen yllättäjä. Positiiviset yllätykset lähtivät jo hypevideosta, joka sai tämän ottelun vaikuttamaan tuhannesti suuremmalta ja tärkeämmältä. Massiiviset alfauroot nostivat myös työskentelynsä hypevideon tasolle, ja ottelu edusti sulavinta ja nopeatempoisinta Morgania ja Crimsonia about koskaan. Tämä matsi lähetti myös sekä toiminnastaan että yleisöstä sellaisen signaalin, että pitäisi viimeisenkin seniilin taustavaikuttajan tajuta: ottelua johti hyvin selkeästi sama herra, joka myös sai ylivoimaiset suosionosoitukset katsojilta. Kolmikon paras painija, paras promottaja, suurin tähti ja "laiska lihapulla" -ajat taakseen jättänyt Samoa Joe. Nyt se pää pois p****estä ja pushia niille ketkä sen ansaitsevat.
Sääliksi käy myös Crimsonia, joka on ajautumassa hyvin epäkiitolliseen asemaan. Tykkään edelleen kaverin toiminnasta, hän vaikuttaa haastatteluissa nöyrältä ja miellyttävältä, ja on edelleen hyvin potentiaalinen supertähti rosteriin. Yleisö alkaa kuitenkin kääntyä yhä vihaisemmin häntä vastaan, eikä se ole hänen oma syynsä, vaan klassisen pakkosyöttö-efektin vika. Kiire olisi ottaa hieman kaasua pois Crimsonin megapushilta, ennen kuin on liian myöhäistä.
Totesin Phillyn yleisön hurratessa Ariekselle, että tuo olisi tilanne myös Bully Rayn kohdalla, ellei hän vetäisi jäätävää promoa ennen otteluaan. Ja senhän Bubba jälleen kerran teki, saaden samalla ansaitun vihan niskaansa. Tykkäsin myös todella paljon siitä, kuinka Anderson jätti perinteiset alkuhulluttelut väliin, korostaen tilanteen intensiivisyyttä.
Itse ottelu olikin sitten illan paras. Todella hauska hardcore-mättö, josta jäi oikeastaan vain puuttumaan ne hoopoimmat "trukkirallia backstagella" -kohtaukset joita rakastan tällaisissa otteluissa. Vähän myös alkoi ihmetyttämään äijien uskomaton ottelukunto: Anderson nousi piledriverista betonille, epäonnistuneesta Swantonista metalliaidalle ja Bubba Bombista pöydän läpi, ja teki Raykin omat sankaritekonsa mm. Mic Checkin kohdalla, mutta mitäpä sitä tuollaisia märehtimään. Kovasti jäi harmittamaan miesten puolesta botchattu loppuspotti, jonka vielä onnistuin manaamaan toteamalla juuri ennen toteutusta "on muuten vaikea tähdätä swanton noin lähelle", mutta siitäkin huolimatta illan paras. Bully Ray muuten otellut tänä vuonna jo kaksi MOTN:ia...
Tähän mennessä PPV oli ollut täyttä viiden tähden tykitystä. Sitten trendi lähti valitettavasti laskuun.
Naisten ottelu oli hieman outo, kun siinä yritettiin pelata suosiota faceille ilkeän Karenin pilatessa kaiken, mutta lopputulos olikin se, jonka joku olisi ehkä saattanut arvatakin: ketään ei vain kiinnostanut. Myös polttavat veret (joita Winter muuten piti suussaan minuuttitolkulla) Karenin naamalle ja Velvet mestariksi näkyivät kilometrin päähän, mutta eipä sillä paljon väliä kun kyseessä on nykyinen Knockouts-divari. Save_us_gail_kim!
Styles vs. Daniels oli illan oudoin veto ja suurin pettymys. Ensinnäkin uusi "eeppinen" versio Stylesin themestä oli taas kerran vain askel geneerisempään TNA-suuntaan, ei näin. Tämä nyt oli kuitenkin pienin ongelmista.
Periaatteessa ottelua ei pitäisi tuomita sen perusteella mitä se oli, koska ei sen ollut tarkoituskaan olla se "ultimate blowoff" jota kaikki odottivat. Suurin ongelma olikin siinä, että tässä oli väärä aika ja paikka. Vuoden suurin show, mainostettu giganttisen feudin viimeinen luku ja ottelumuotona TNA:ssa hyvin harvinainen I Quit. Yleisö on varpaillaan, mutta saakin vain (taas yhden) välikappaleen, joka ei ole edes kunnon ottelu. Miksei tätä voitu ajoittaa vaikka niin, että tämä I Quit oltaisiin nähty edellisessä PPV:ssä, ja jonkinnäköinen häkkihelvettispektaakkeli oltaisiin sitten säästetty Bound for Gloryyn? Kun odotukset ja lopputulos ovat näin kaukana toisistaan, johtaa se väkisinkin hämmennykseen. Pitäähän se seuraava väli-PPV:kin toki jollain matsilla myydä, mutta Styles vs. Daniels olisi ansainnut arvoisensa areenaan päätöspaikakseen.
Jo PPV:n alkuvideossa vilahtanut Jeffien kohtaaminen tuntui kaikin puolin turhalta segmentiltä. Pitihän se Hardy saada käymään paikan päällä vuoden suurimmassa showssa, mutta en varmastikaan ollut ainut fani, joka tässä vaiheessa vilkuili kelloa kantaen huolta loppushown puristamisesta pienempään aikaan. Tappelu, joka oltaisiin voitu ihan yhtä hyvin voitu hoitaa osana Hogan vs. Stingiä.
Hogan vs. Sting oli juuri niin absurdi ja over-the-top kuin sen kuuluikin olla. Logiikkaan puhkottiin aukkoja varmaan yhtä tiuhaan tahtiin kuin edellisessä Rawssa, mutta tämä oli juuri oikea paikka sille. Hogan oli suorastaan surrealistisen over. "Jackson James on Bischoffin poika" -paljastus ennen ottelua "salaisesti" oli mahdottoman typerä kuvio, joka johti alkulyönneistään lähtien vääjäämättä double crossiin. Myös ottelun alku, jossa Hogan viittoi Flairin kulmaukseensa Dixie Carterin uskomattomaksi kauhuksi, oli mehukas: Hoganilla olisi ollut hirveä jengillinen badasseja backstagella, mutta hän valitsi difference makeriksi ikivanhan pukuun sonnustautuneen papan. Oikeastaan ainut mikä jäi puuttumaan, oli Veripalvelun tarpeet loppuvuodeksi tyydyttänyt Hogan-Flair-bleeding-fest.
Ottelun lopetuksessa ei ollut mitään järkeä, eikä myöskään siinä, että apujoukot rynnivät kehään vasta ottelun loputtua. Ja voi luoja sitä, kuinka yleisö söi Hulksterin kädestä eeppisen face turnin tapahtuessa. MutiM jo kritisoi sitä miksi Flair kävi yhtäkkiä Hoganin kimppuun, mutta sillehän on maailman loogisin selitys: Flair on viimeistä soluaan myöten niljakas pahuuden pesäke, joka varmasti huomaa ensimmäisenä ilman värinästä, kun tsunameja nostattava hyvyyden maanjäristys, Hulk-Up, vapauttaa seismiset energiansa kymmenen richterin voimakkuudella. Spekuloimme ottelun aluksi, ettei Hogan pystyisi enää selkäkivuiltaan hulk-uppaamaan (visioita kotona tärinää testanneesta, ja sen jälkeen viikon sängyssä maanneesta Hulkista tähän), mutta niin vain saimme keltapunaiset juhlat. Hogan oli oikeassa: Stylesin viiden tähden matseilla ei ole mitään väliä, sillä Hulkamania ratkaisee. Viisi tähteä, brother.
Äskeisen tykityksen jälkeen yleisöstä oli ymmärrettävästi puhti pois, mutta sitä yritettiin palauttaa erinomaisella maailmanmestaruusottelun hypevideolla. Jeff-segmentin aikana kiirinyt pelko kuitenkin realisoitui jo ennen ensimmäistä kellonlyömää, kun perinteiset "tale of the tape" -pointit skipattiin, ja JB hoiti eeppiset kehäkuulutukset lennosta entrancejen aikana.
Kunpa pelkkä aloitusteknisistä asioista leikkaaminen olisi riittänyt, mutta ne olivat kuin ERVV Kreikan pelastamisessa, ja taistelu kelloa vastaan oltiin vääjäämättä noin pienillä keinoilla häviämässä. Lopulta piti myöntää se karvas tosiasia, että TNA:n vuoden hartaimmin rakenneltu ottelu piti aikasaneerata. "Mikä harmi", sanoisivat toiset. "Mitä paskaa", sanon minä.
Suurissa otteluissa on aina se varvasvääntövaihe, hidas rakentelu ennen kuin laitetaan tosivaihde silmään. Kun näitä otteluita katselee, saattaa keskittyminen herpaantua jo tulevan tykityksen odottamiseen, eikä arm drageja osaa välttämättä niin arvostaa. Niiden merkitys iskee kuitenkin kylmällä rätillä kasvoihin, kun ne puuttuvat.
Tässä ottelussa nimittäin kävi niin. Aivan kuin oltaisiin hypätty suoraan ottelun 10:nelle minuutille, draaman kaaresta skipattiin se turha alkulätinä, ja aloitettiin suoraan käännekohdasta. Lopputulos on kuin light-mehu tai rasvaton jogurtti: periaatteessa tuotteen pitäisi olla ihan yhtä maukas kuin täysläskiversio, mutta kokemus on vajaa, ontto. Near-fall-tykitys ei tunnu miltään, mikäli ottelussa ei mitään muuta olekaan.
Ja sitten kun ottelu oli juuri kampeamassa itsensä tämän ongelman yli, se loppui. Ja loppui vieläpä melkein paskimmalla mahdollisella tavalla (huonoimmalla run-inenä sisältämättömällä, ellei jotain diskauksia oteta huomioon): TNA paskoi loppusuoralla housuunsa, nosti lasikuvun pois tottunein ottein, ja painoi paniikkinappulaa. Heel selättää semisti huijaten ja tämä tehdään myös selväksi, kukaan ei näytä heikolta, kaikki hyvin, eikö niin? Ei. Mieluuummin olisi sitten Roode vaikka hävinnyt rehdisti painikoneelle ja se siitä. Nyt vallitsee taas status quo, tilanne jossa mestaruutta ei oikeasti puolusteta koskaan, same old shit. Suurissa otteluissa on suuria tunteita, ja ne suuret tunteet liittyvät tässä lajissa ennen kaikkea hyvän ja pahan kamppailuun, mustaan ja valkoiseen. Harmaa kompromissi ei tyydytä pidemmän päälle, eikä varsinkaan luvatuissa suurissa hetkissä, ketään.
Niin paljon hyvää, mutta ratkaisevissa paikoissa mätää. Seitsemän vuotta olen tätä ohjelmaa katsonut, ja vieläkään ei ole mitään opittu. Eikä varmaan tilanne mihinkään muutu, vaikka jatkaisinkin perinnettäni tämän saman viestin kirjoittamisesta vuosittain. Blaah, blaah ja blaah.






