Minua Mania viihdytti erinomaisesti. Markkasin aivan julmetusti Cody Rhodesin voitolle, The Mizin promovideolle, Austinin ja Rockin staredownille sekä sille faktalle, että Triple H ja Undertaker kykenivät kuin kykenivätkin repäisemään ihan uskomattoman ottelun hihastaan, vaikka ovatkin jo kankeita, raihnaisia, vammaisia ja vanhoja. Pelkäsin pappojen puolesta, että pian joutuu vuodattamaan myötähäpeän kyyneleitä, mutta niin vain HHH:kin pani kroppaansa likoon 1990-luvun lopun nuorehkon Hunterin lailla (se back body drop selostuspöydän päältä oli hullu spotti) ja onnistui olemaan kiinnostava kehäottelija pitkästä, pitkästä aikaa. Eritoten rakastin ottelun teatraalisuutta: HHH ei enää tiennyt, minkälaisen ihmisen taikka otuksen kanssa on tekemisissä, koska Undertaker nousee
aina ylös. Takaraivossani kaikuivat HBK:n sanat: "You can't beat him." Ja niin se taitaa olla – Teikkeriä ei yksinkertaisesti voi voittaa, kun Mania koittaa. HHH:n tekemän Tombstonen jälkeen olin melko varma, että striikki katkeaa, mutta ei. Kirsikkana kakun päällä Hunterin pelokkaat perääntymiset UT:n luota, ja klassikko on luotu. Ei tietenkään HBK-otteluitten veroinen vääntö, mutta kirkkaasti päälle neljän tähden kuitenkin. Tarinankerronnallisesti timanttista settiä, ja finisherihuorauskortin voi unohtaa, sillä UT on kayfabessa yliluonnollinen hahmo (etenkin taikka ainakin näin WrestleManian aikaan), johon ei tepsi mikään tahi kukaan painiuniversumin suurimmalla stagella.
Orton–Punk ja Cody–Mysterio olivat seuraavaksi parhaita matseja; sellaisia kolmen ja puolikkaan tähden veroisia mättöjä. Pakko sanoa, että Rhodes loi itsestään tuossa ottelussa tähden, sillä miehen eleet, ilmeet ja teot olivat silkkaa huikeutta koko ottelun ajan. Yleisökin huomasi sen, ja pian koko Georgia Dome ulvoi miehen nimeä. Punk oli toinen, joka otteli ja näytteli hienosti. Harmi vain, että Randallin kanssa on tosi vaikea lähennellä sitä neljän lumihiutaleen rajaa. Mainio yritys joka tapauksessa, eikä Ortonin voittokaan harmittanut.
Sheamus vs. Daniel Bryanin puuttuminen kortista oli tietysti pienoinen pettymys, mutta ei se allekirjoittanutta niin kamalasti hetkauttanut. Esimerkiksi se, ettei Miz & Morrison vs. Primo & Carlito päässyt WrestleMania 24:n korttiin, oli mielestäni huomattavasti shokeeraavampi ja ärsyttävämpi bookkauspäätös. Myöskään Edge – Del Rio -matsin sijoittaminen kortin ensimmäiseksi otteluksi ei hetkauttanut suuntaan tai toiseen. En tiedä miksi – ei vain oikein jaksa kiinnostaa, avataanko show maailmanmestaruusmatsilla vai jollakin pikkupaukulla. Jokainen matsi nähdään kuitenkin, ja kyllähän ne isot kihot ovat aivan varmasti luoneet matsijärjestyksestä sellaisen, että se toimii parhaiten sellaisena kuin se on. Edgen voitto oli – kuten Darienikin taisi jo todeta – ainut oikea veto, sillä Del Riolle olisi muutoin käynyt tosi helposti ns. sheamukset. Ainakin tämä painifani tahtoisi nähdä Del Rion vielä parin vuoden päästä sellaisena vahvana main eventerinä ennemmin kuin kaiken jo saavuttaneena pölkkypäänä, jolla ei ole muuta tekemistä WWE:ssä kuin kahmia seitsemänsiä ja kahdeksansia WWE:n-mestaruusvoittojaan jne. Eivät ne haastajat tosiurheilussakaan aina ensimmäisellä yrittämällään niitä pokaaleja vie.
Kaiken kaikkiaan show oli upea, se tuntui suurelta ja antoi meille monta ikimuistoista hetkeä. Sitä ei ole kiistäminen, etteikö tämä olisi ollut paljon surkeampi eventti kuin esimerkiksi WrestleMania 24 tai 26, mutta mielestäni nelituntinen on saanut jo groteskia kritiikkiä (ainakin) tällä boardilla. Saattaapi olla, että yltiöpositiivisuuteni johtuu siitä, että elän jonkinmoisessa suuressa paininälässä (olen nähnyt koko vuonna vain viisi show'ta, joten en todellakaan kärsi mistään paini- burn outista). Jos on näin, suosittelen pienimuotoista tauon paikkaa myös niille yksilöille, joille tämän keskinkertaista paremman Manian katsominen tuotti läjäpäin harmaita hiuksia ja katkenneita verisuonia aivoissa. Taikka sitten ihan vain muutoin sellaista rennompaa ja liberaalisempaa otetta tähän paininkatseluun. En tiedä.
